Konstruktivistinen oppimiskäsitys on sateenvarjotermi teorioille, joissa painotetaan oppijan aktiivista tiedonmuodostusta. Pääperiaate on, että ihminen ”konstruoi” aktiivisesti oman maailmansa näkemänsä, kuulemansa ja kokemansa perusteella. Oppiminen tai tieto ei siis koskaan ole riippumatonta ihmisen omasta tiedon jäsennysprosessista Näin ollen jokaisen konstruointi on yksilöllinen. Tästä johtuen samakaan opetus ei johda jokaisen kohdalla samanlaiseen oppimiseen, vaan jokainen konstruoi opetuksenkin omista lähtökohdistaan käsin. Uuden oppiminen ei siis ala alusta, vaan pohjautuu oppijan aikaisempiin kokemuksiin.
Oppimisessa ymmärtämisellä on keskeinen rooli. Tärkeitä eivät ole faktojen hallinta ja yksittäiset taidot sinänsä, vaan se organisoitu tieto- tai taitorakenne, johon ne sisältyvät. Tavoitteellisen oppimisen kannalta on olennainen oppijan pyrkimys tulla tietoiseksi siitä, mitä hän kulloinkin opittavasta asiasta ymmärtää ja osaa tai ei ymmärrä ja ei osaa: tämä edesauttaa relevanttien kysymysten asettamista ja järkevää tiedon hakua.

Konstruktivismin näkökulmasta olennaista on se, että oppimisen lopputulos riippuu olennaisesti oppimisprosessin luonteesta. Kun edetään eri reittejä, esimerkiksi eri oppimisen strategioita käyttäen, kohti muodollisesti samaa tavoitetta, opitaan yleensä laadullisesti eri asioita.

Tämä johtaa siihen, että opetuksessa on yleensä joustava opetusnäkökulma: vain tavoitteiden yleispiirteet ja opetustoiminnan kehykset voivat olla kaikille yhteiset. Tähän oppimisnäkemykseen kuuluu myös se oletus, että oppijan on voitava asettaa myös itse oppimistavoitteitaan. Tämä korostuu korkeakoulupedagogiikassa, mutta peruskoulussakin on siirrytty entistä enemmän konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen. Konstruktivistinen oppimiskäsitys johtaa väistämättä joustavan ja oppijan valmiuksia painottavan opetuksen korostamiseen.

Oppimiskäsityksen tärkeitä käsitteitä on transfer eli siirtovaikutus. Sillä viitataan siihen, että opittavan tiedon toivotaan siirtyvän yhdestä kontekstista toiseen. Karrikoiden: jos behaviorismissa kertotauluja opetellaan lähinnä siksi, että saadaan oikeat ratkaisut kertolaskuista, konstruktivismissa toivotaan, että kertolaskujen oppiminen johtaa siirtovaikutukseen eli siihen, että oppija pystyy laskemaan vaikkapa suklaapatukoiden määrän laatikossa tai ruuvien määrän rakennustyömaalla kertotaulua hyödyntäen.

Konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen kuuluu usein myös ajatus itseohjautuvuudesta eli itsenäisesti etenevästä ja motivoituneesta tavoitteellisesta oppijasta. Itseohjautuvuuden olettaminen opiskelijalta on kuitenkin suhteutettava aina opiskelijoiden ikään ja kehitystasoon, opiskeltavaan asiaan ja tilanteeseen. Sekä itseohjautuvuuden yli- että alikorostamisella voidaan aiheuttaa paljon hallaa oppimiseen.

Konstruktivistisen oppimiskäsityksen pohjalta on vaikea luoda kiinteitä ja yksityiskohtaisia opetussuunnitelmia. Lähes kaikki tämän käsityksen pedagogiset seuraukset viittaavat joustavien ja usein vain pääkohdittain ennalta määrättyjen opetussuunnitelmien tarkoituksenmukaisuuteen. Konstruktivistiseen näkemykseen liittyy ajatus tiedon suhteellisuudesta. Tämä ei johdu vain maailman menon muutoksen nopeudesta, vaan myös siitä, että myös tieteen totuuksia pidetään muuttuvina. Konkreettinen esimerkki tästä ovat juuri oppimiskäsityksissä tapahtuneet muutokset.

Toisaalta radikaali konstruktivismi, jossa kaikki kyseenalaistetaan tai nähdään vain ihmisen konstruktioina, ei toimi. Vai haluaisitko mennä leikkaukseen, mikäli kirurgi korostaisi ihmisruumista ja sen fyysistä rakennetta koskevan tiedon subjektiivista rakentumista. Lisäksi ihmisen toimintaa tulee aina arvioida myös eettisesti.

Konstruktivistisen oppimiskäsityksen vahvuudet ovat yksilön kunnioitus, ihmisen hahmottaminen laaja-alaisena, omaan konstruointiin pyrkivänä ja kykenevänä olentona. Oppimista ei nähdä mekaanisena tietoa opettajalta oppilaalle siirtävänä tapahtumana. Monesti on myös etu, että ei pyritä yhteen totuuteen tai kiveen hakatun tiedon siirtämiseen. Parhaimmillaan konstruktivismin soveltaminen johtaa monipuolisten opetusratkaisujen suosimiseen ja opiskelijoilla jo olevan osaamisen ja kokemuksen tunnistamiseen ja hyödyntämiseen.

Käytännössä suurimpia haasteita opettajalle konstruktivismin soveltamisessa ovat isot opetusryhmät ja rajalliset resurssit jotka voivat rajoittaa joustavien opetuskäytäntöjen käyttöä ja jokaisen konstruoinnin huomioimista. Arvioinnissa konstruktivistinen oppimiskäsitys voi johtaa kuiluun opetetun ja arvioinnin välillä, jos oppimisen ja arvioinnin kriteereitä ei tuoda riittävän selkeästi esille. Toisaalta puhtaan konstruktivistiset arviointitavat jäävät usein epämääräiksi, subjektiivisiksi ja voivat aiheuttaa epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Taitava opettaja osaa huomioida eri opetustilanteissa oppilaiden konstruktioiden huomioimisen tason ja järkevyyden.

Opetustyössä on tärkeä kartoittaa yhtäältä sitä, millaisia oppijoiden tulkinnat tai käsitykset opetuksen kohteena olevista käsitteistä ja ilmiöistä ovat opetuksen alkaessa, ja toisaalta sitä, millaisia laadullisia tulkintojen muutoksia tapahtuu opetuksen kuluessa. Oppimisen tuloksia arvioitaessa on usein olennaisempaa selvittää, millaisia tulkintoja on omaksuttu – miten asia on ymmärretty – kuin ”miten paljon” on opittu.