Tässä ensimmäisessä osassa käsittelemme behavioristista oppimiskäsitystä.

Ensimmäiset pyrkimykset kehittää oppimisen teoriaa sisältyvät brittiläisten filosofien pohdintoihin. Esimerkiksi John Locke piti ihmisen mieltä ”tyhjänä tauluna” (tabula rasa), johon kokemukset piirtävät jälkiä. Oppimista pohtiessaan Locke korostaa harjoittelun ja jäljittelyn merkitystä. Keskeinen merkitys on myös palkinnoilla ja rangaistuksilla: teemme sellaista, josta meitä kiitetään, ja vältämme toimintaa, jonka seuraukset ovat epämiellyttäviä.

Behavioristisessa oppimiskäsityksessä oppimista tarkastellaan näkyvän käyttäytymisen ja reagoinnin kautta. Oppimisen ajatellaan olevan käyttäytymisen näkyvää muutosta .
Behavioristisessa oppimiskäsityksessä ajatuksena on, että kaikki tietomme on kokemusperäistä ja reagointia vastaanottamiimme ärsykkeisiin. Tällöin oletetaan, että vain ihmisen toiminnassa ja käyttäytymisessä tapahtuvia ulkoisia muutoksia voidaan havainnoida ja mitata. Niin sanotut mielensisäiset prosessit, kuten ajatukset, muisti, tunteet, havainnoinnit ja tulkinnat nähdään ”mustana laatikkona”, jota ei pystytä tai jota ei ole hyödyllistä tutkia.

Behavioristisessa oppimiskäsityksessä voidaan nähdä kolme erillistä suuntausta:

Ensimmäisenä Klassinen ehdollistuminen, jonka taustalla olivat Ivan Pavlovin koirakokeet ja niihin liittyvä ehdollinen refleksi. Kahden ärsykkeen, esimerkiksi metronomin tikityksen ja ruuan tulon, välille nähtiin syntyvän mielleyhtymä. Nykyisin klassista ehdollistumista ei käsitetä oppimiseksi, koska se perustuu enimmäkseen reflekseihin eli automaattisiin reaktioihin. Sitä hyödynnetään kuitenkin vielä esimerkiksi eläinten kouluttamisessa.

Toisena operantti ehdollistuminen. Sen mukaan ihminen on taipuvainen toistamaan käyttäytymistä, josta hän on saanut positiivista palautetta tai jolla hän on välttänyt epämieluisan seurauksen. Toisin sanoen myönteinen kokemus lisää käyttäytymisen toteutumista ja negatiivinen kokemus vähentää sitä. Tässä suuntauksessa ajatellaan, että sellainen käyttäytyminen, jota ei vahvisteta, heikkenee tai häviää.

Kolmantena sosiaalisen oppimisen eli mallioppimisen teoria. Albert Banduraa voidaan pitää sosiaalisen oppimisen suuntauksen tärkeimpänä edustajana. Hän huomasi, että käyttäytyminen ei ole vain passiivista reagointia, vaan ihminen havainnoi, seuraa toisia sekä matkii ja toistaa aktiivisesti. Oppiminen on hänen mukaansa tulosta ihmisen psykologisten prosessien, varsinkin kielen ja siihen liittyvien mielikuvien, käyttäytymisen ja ympäristön välisestä vuorovaikutuksesta. Tässä suuntauksessa ihminen alettiin hahmottaa jo aktiivisena ja omaa toimintaansa ohjaavana, itsesäätelyyn kykenevänä. Ihminen on aktiivinen ja omaa toimintaansa ohjaava henkilö.

Sosiaalisen ympäristön malli rohkaisee käyttäytymään hyväksyttävillä tavoilla ja ehkäisemään ja estämään ei-toivottua käyttäytymistä. Jokainen seuraa muiden toimintoja ja soveltaa näkemäänsä itseensä (niin sanottu sijaisvahvistamisen periaate). Roolimallin toimintatapojen ja arvojen omaksuminen ei kuitenkaan usein ole tietoista. Edes tarkkaavaisuuden suuntaaminen ja jäljitteleminen ei ohjaa ihmistä välttämättä uusien ajatusten kehittämiseen tai kriittiseen ajatteluun, vaan mallin käyttäytymisen toistamiseen.

Behavioristisen oppimiskäsityksen yksi konkreettinen pedagoginen sovellus oli ohjelmoitu opetus. B.F. Skinner pyrki siirtämään laboratoriokokeiden havaintoja käytännön opetustilanteisiin. Hänen oppimiskäsitystään voidaan havainollistaa kuvaamalla hänen kehittämäänsä ohjelmoitua opetusta. Siinä opetettava aines esitetään pieninä yksikköinä, joihin oppija vastaa. Vastausta seuraa välittömästi palaute, eli vahvistaminen. Tärkeää on suunnitella opetus siten, että vääriä vastauksia vältetään sekä niin, että opituista yksiköistä rakentuu asteittain hierarkkinen tietokokonaisuus. Oppiminen etenee hierarkisesti alhaalta ylöspäin ja pienistä yksityiskohdista kohti laajempia.

Vaikka behaviorismi on nykyään leimaava käsite, sillä on ollut paikkansa oppimisteorioiden ja tutkimusmenetelmien kehittymisessä. Se oli ensiaskel siihen, että oppimista alettiin tutkia tieteellisesti. Toisin kuin usein ajatellaan, behaviorismia kehitettiin osittain korvaamaan epäinhimillisiä kasvatustapoja kuten fyysistä kuritusta. Ajateltiin, että behaviorismi tekee opetuksesta inhimillisempää.

Behavioristisen oppimiskäsityksen etuna oli, että oppimiseen ja opetukseen alettiin kiinnittää enemmän huomiota, kun oppimista alettiin tutkia tieteellisesti. Tämä oli merkittävää ihmistieteiden kehittymisen kannalta. Behavioristinen oppimiskäsitys on pitkän tradition pohjalta muovautunut, selkeä ja arkiajattelun mukainen. Opettajan kannalta se on johdonmukainen ja turvallinen. Sitä on perinteisesti pidetty varsin toimivana ainakin perustaitoja opetettaessa. Behavioristinen oppimiskäsitys on yksinkertainen, selkeä ja looginen teoria oppimisesta, jonka syrjäyttäminen tai korvaaminen kokonaan on vaikeaa. Opiskelija tietää mitä häneltä odotetaan, tavoitteet ja arviointi ovat selkeitä ja teoria ja käytäntö vastaavat melko hyvin toisiaan.

Sen heikkoudet käyvät kuitenkin ilmi, kun tarkastellaan ymmärtämistä painottavaa oppimista tai opettamista eli siirrytään konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen. Ihmisen näkeminen vain passiivisena tietojen vastaanottajana ja ärsykkeisiin reagoivana olentona ei vastaa ollenkaan nykyistä ihmis- ja tietokäsitystä. Näkemys ihmisestä biologisena, säädeltävänä koneena tai mekanismina on todella yksinkertainen ja harhaanjohtava. Behavioristisesta oppimiskäsityksestä puuttuvat ihmisen oma tahdon, mielensisäisten prosessien, käyttäytymisen taustalla olevien syiden ja oppimiseen liittyvän ymmärtämisen ulottuvuudet. Perusoletuksena on myös ajatus ”oikeasta tiedosta”, joka pitää muistaa ja osata toistaa tarkasti. Tämä ei edistä opiskelijoiden tietokäsitysten kehittymistä, vaan pikemminkin johtaa helposti rutiininomaiseen muistitiedon toistamiseen ilman merkityksellistä pohdintaa. Irrallisten faktojen oppiminen voi kuitenkin pahimmillaan jopa haitata laajojen kokonaisuuksien ymmärtämistä.

Opiskelijalle ei jää riittävästi mahdollisuuksia aktiiviseen tiedon rakentamiseen tai oppimisensa säätelyyn. Henkilökohtaisiin, syvällisiin tavoitteisiin ei ole mahdollisuutta. Ihminen nähtiin yksinkertaisena ja koulutuksen perustuvan pitkälti palkitsemiseen ja rankaisuun. Tämä on nykykäsitysten valossa ongelmallinen kanta. Nykyajan arvofilosofiset näkemykset kasvatuksesta, persoonan kehittymisestä ja hyvästä elämästä puuttuivat lähes kokonaan.

Opettajana on hyvä miettiä, millaisiin tilanteisiin behavioristinen oppimiskäsitys sopii ja millaisiin taas ehdottomasti ei. Esimerkiksi kertotaulua opiskellaan usein melko lailla behavioristisen opetuksen mukaisesti. Samoin useiden käytännön taitojen harjoittelu pohjautuu ensin behaviorismiin. Heti, kun taitoja ja tietoja on osattava soveltaa ja ymmärtää syvällisemmin, behaviorismi osoittautuu kuitenkin puutteelliseksi.

Vaikka behaviorismi on syrjäytetty vähitellen 1950-luvulta lähtien, se elää edelleen sitkeästi monissa opetus- ja arviointikäytännöissä. Behaviorismin valta-aseman vähittäinen murtuminen etenkin 1960-luvulla johti monisyiseen kehitykseen ihmistieteissä. Psykologiassa vaihtoehdoksi nousi selvimmin niin sanottu kognitiivinen suuntaus.