Sosiokonstruktivistinen oppimiskäsitys on niin sanottu sateenvarjokäsite teorioille, joissa oppimisen sosiaalinen ja kulttuurinen merkitys korostuu. Tieto on yhteisesti jaettua, koska jokainen on osa laajempaa tietojärjestelmää eikä tietoa voi muodostaa ilman sosiaalista vuorovaikutusta ja ympäröivää kulttuuria. Silti yksilö itse on aktiivinen tiedon prosessoija ja myös kulttuuriin vaikuttaja.

Sosio-konstruktivistisessa oppimisteoriassa painopiste on oppisen sosiaalisessa ja kulttuurisessa merkityksessä. Tämä ei tarkoita vain yhteistä oppimista tai mallioppimista, vaan osana sosio-konstruktivistista oppimiskäsitystä on vahvana myös ajatus, että oppiminen ei koskaan synny tyhjiössä, vaan ihminen syntyy jo valmiiksi sosiaaliseen ja kulttuuriseen maailmaan ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Hän liittyy osaksi sukupolvien ketjua ja hyödyntää myös aikaisempien sukupuolvien keksintöjä ja luomia välineitä.

Tässä oppimiskäsityksessä esimerkiksi älykkyyttä ei nähdä ainostaan yksilöiden ominaisuutena, vaan myös kollektiivisena älykkyytenä. Kollektiivinen älykkyys on yhteisöllisellä tasolla ilmeneviä älyllisen toiminnan prosesseja. Esimerkiksi leikkaustiimi tai urheilujoukkue toimii parhaimmillaan kollektiivisen mielen mukaisesti. Harjoittelun tuloksena he kykenevät suhteuttamaan omaa toimintaansa toisten toimintaan yhteisen tavoitteen ja päämäärän saavuttamiseksi.

Älykäs toiminta on sosiaalisesti hajautunut myös sosiaaliseen ympäristöön ja kulttuurisiin ilmiöihin sisältyvään tietoon. Tämä suuntaus kritisoi liiallista keskittymistä mielen sisäisiin prosesseihin ja tiedollisten prosessien merkitykseen. Keskiöön nostetaan erilaiset yhteisöt ja niiden merkitys. Niissä ilmenee sosiaalista ja kulttuurista osallistumista ja vuorovaikutusta. Tietoa ei rakenneta tiedon vuoksi, vaan sen täytyy palvella jonkun yhteisön tarpeita ja päämääriä.

Kuvatessa kasvattajan ja lapsen välistä vuorovaikutusta opetustilanteissa, voidaan käyttää metaforaa kasvattajasta rakennustelineiden pystyttäjänä ja purkajana. Alussa telineet luovat puitteet rakentamiselle ja ohjaavat sitä. Toisin sanoen kasvattaja ohjaa niitä toimintoja, joihin lapsi ei vielä itsenäisesti pysty. Sitä mukaa kun rakennus nousee, aputelineiden merkitys vähenee ja niitä voidaan asteittain poistaa. Tämä on ehkä itsestään selvää, mutta haasteena on se, milloin ja miten tukea tulisi antaa.

Yksi pedagogisen ajattelun keskeinen käsite on Vygotskyn lähikehityksen vyöhyke. Oppilaan kehitystaso tietyllä saralla voidaan määrittää kahdella tavalla. Alaraja määrittyy sen mukaan, mihin oppilas jo itsenäisesti pystyy, yläraja taas sen mukaan, mihin oppilas pystyy pätevän sosiaalisen ohjauksen ja tuen avulla. Lähikehityksen vyöhykkeellä tarkoitetaan näiden rajojen välistä aluetta. Tämän vyöhykkeen laajuus antaa kuvan oppilaan valmiuksista. Vygotsky korostaa tässä opetuksen merkitystä: sen olisi suuntauduttava lähikehityksen vyöhykkeelle ja pyrittävä laajentamaan sitä. Vygotsky ilmaisee tämän sanomalla, että opetuksen tulisi edeltää kehitystä, ei seurata sitä.

Oppimisessa pidetään keskeisenä ihmisen ja hänen ympäristönsä välistä vuorovaikutusta. Esimerkiksi keskusteluissa ja ryhmätoiminnassa, oppijan ajatteluprosessit tulevat myös ”näkyviin” niin hänelle itselleen kuin muillekin. Tämä luo hänelle uusia mahdollisuuksia reflektoida niitä sekä itsekseen että vastavuoroisesti muiden kanssa.