Humanistinen oppimiskäsitys syntyi 1960-luvun alussa vastavoimana psykoanalyyttiselle ja behavioristiselle suuntaukselle. Abraham Maslow, jonka tunnemme parhaiten hänen tarvehierarkian teoriasta, esitti, että behaviorismi ja psykoanalyysi olivat liian pessimistisiä näkökulmia ihmiseen. Maslowin mielestä meidän on painotettava mieluummin yksilön mahdollisuutta henkilökohtaisiin valintoihin. Esitettiin myös, että ihmisen käyttäytymisessä ilmenevät puutteet ovat seurausta ihmisen persoonallisuuden kasvun estämisestä tai tukahduttamisesta. Jotta ihminen vapautuisi kohti omaa yksilöllisyyttään, hänen yksilöllisiä vahvuuksiaan olisi tuettava.

Humanistinen oppimiskäsitys voidaan lukea osaksi laajempaa kokonaisuutta, jota voidaan kutsua termillä ”Yksilön kasvua ja kokemuksen merkitystä korostavat oppimisen teoriat”. Niissä keskeistä on ihmisen persoonallisen kasvun ja kokemuksen reflektoinnin merkityksen korostus, ja ne perustuvat humanistiseen ihmisnäkemykseen. Humanistisen oppimisen teorian lisäksi tähän kategoriaan sijoittuvat kokemuksellinen oppiminen ja transformatiivinen oppiminen eli uudistava oppiminen.

Ihminen nähdään perusolemukseltaan hyvänä ja vastuullisena olentona, jolle ominaista on pyrkimys toteuttaa aktiivisesti kykyjään ja taipumuksiaan. Taustalla vaikuttaa positiivinen ihmiskäsitys ja yksilön mahdollisuuksien korostaminen. Humanistinen oppimiskäsitys onkin enemmän ihmiskäsitys kuin mikään muu oppimiskäsityksistä. Siinä korostetaan ihmisen ainutlaatuisuutta, arvoa, luovuutta ja hyvyyttä sekä itsensä toteuttamista. Oppiminen nähdään tässä ihmisen aktiivisena, kokeilevana ja kehittävänä toimintana, mutta myös vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Myös tässä korostetaan opiskelijan itseohjautuvuutta. Yksilön kehitysprosessit ja yksilön tietoisuus oppimisessa ovat keskeisiä kiinnostuksen kohteita. Opiskelija on oppimisprosessin keskiössä, opettajan rooli on olla ohjaaja ja kannustaja. Myös ryhmän ja vuorovaikutuksen merkitystä korostetaan ainakin joissakin suuntauksissa.

Pedagogiikan näkökulmasta humanistinen oppimiskäsitys johtaa siihen, että jokainen oppilas pyritään ottamaan huomioon. Jokaisen ihmisen ainutlaatuisuus ja ihmisarvo tunnustetaan. Samoin ihmisen tarpeisiin ja niiden rakentumiseen kiinnitetään huomiota. Positiivinen ihmis- ja oppimiskäsitys johtaa helpommin ”hyvän kehään”. Toisaalta voidaan kysyä jättääkö tällainen lähestymistapa jalkoihinsa kriittisen ajattelun kehittymisen osana ihmisen kasvua? Ainutlaatuisuus ei tarkoita virheiden peittelemistä.

Käytännössä maailma ei voi pyöriä vain ihmisen itsensä toteuttamisen tarpeiden ympärillä. Mahdollisia itsekkäitä tai tuhoavia toimintatapoja ei tässä tunnusteta, mikä voi johtaa epärealistiseen tai naiiviin toimintaan. Etiikassa yksilön ja yhteisön välinen suhde vaatii vastauksia siihen, mitkä voivat olla yksilön vapauden ja toiminnan väliset rajat. Pedagogisissa tilanteissa humanistista oppimiskäsitystä voi olla vaikea soveltaa, jos opiskelijoita on paljon ja resursseja vähän. Humanistinen ihmiskäsitys on lähes kaiken pedagogisen toiminnan taustavireenä ainakin suomalaisessa koulutusjärjestelmässä.